Tämä kirjoitus on omistettu minulle, koska minustahan se kertoo, ja omasta vuodestani. Se on ollut täynnä niin mielettömän paljon muuttujia, uusia paikkoja, ihmisiä, iloja ja myöskin suruja, että en ole aina ollut itsekään pysyä kelkassani mukana. Olen tutustunut niin käsittämättömän moneen hienoon ihmiseen, että en voi olla kuin onnellinen ja paukutella henkseleitä.
Vuosi alkoi tälläisellä päivittäisellä maisemalla:
Tuo on tie, jota pitkin tallatiin kotiin, sekä töihin ja oikeastaan kaikkialle muuallekin niiden kahden välillä. Aina oli kylmä, mutta ei se kaikkina hetkinä haitannut.
Levi ei ole ihan pelkkää juhlaa kausityöntekijälle, se on suurten tunteiden kylä, jonka piirit ovat ruotsinlaivaa pienemmät. Sain kunnian asua ja työskennellä tajuttoman hienojen ihmisten kanssa. Ihastuin tyypilliseen tapaani parikin kertaa, ja otin siipeeni myös, mutta en kadu kumpaakaan, koska ennemmin tuntee suuresti, ja ottaa sen jälkeen nenilleen, kuin, ettei tuntisi ollenkaan, koska mitä järkeä missään olisi ilman tunteita?
Osa tyypeistä, joihin tuossa tunturissa tutustuin ovat vaikuttaneet suuresti myös loppuvuoteen. Heti tunturista palattuani lähdin "pakkolomalle" Kreetalle Blosiksen vieraaksi, seuraavan kuvan maastossa mieli lepäsi jokaisella mahdollisella tavalla.
Kreetan loma tuli erittäin suureen tarpeeseen, sillä vaikka talvella oli hauskaa, oli se myös henkisesti helvetin raskasta aikaa. Kreetan auringon alla kierrettiin saarta "pikku Piaggiolla", nukuttiin biitseillä ja juotiin viiniä taivaallisen hyvän ruuan äärellä, ja toisinaan ilmankin. Kiitos Tuli.
Loman jälkeen vedin ehkäpä viimeistä kertaa kokkitakin niskaani töissä, kun läksin Naantaliin muutamaksi viikoksi ennen Seisovan Pöydän sulkemista
Tässä kohtaa haluan nostaa hattua äidille, joka on kaikkein vahvin tuntemani nainen maan päällä, Ninan sanoin; "teit sen, minkä halusitkin tehdä." En usko, että lounastajat Naantalissa tulevat koskaan löytmään paikkaa, jossa on yhtä hyvä ruoka, saatika sitten niin kertakaikkisen hyvä henkilökunta, omistajaa myöten.
Naantalin jälkeen oli vuorossa hetkinen Helsinkiä,
Alkukesä vierähti pääosin Itä-Helsingissä nopean kolmen viikon Hermannissa asustelun jälkeen. Sekin pätkä oli hauska, ja sielläkin asuin Leviltä tutun Sanna-Kaisan kanssa. Dänks SK, tullaa näkee viimeistään keväällä!
Kevät oli muun vuoden lailla mielenkiintoista aikaa, uuden ravintolan avaaminen lähinnä kaveriporukalla on aika vaativaa settiä. Olihan siellä alkuun muitakin, kun tuttuja, mutta myöskin Lähiöstä sain mahtavia kavereita, sekä tutustuin paremmin jo entuudestaan tuttujen tyyppien kanssa. Eräänkin kerran pojat painoi keittiössä 23 tuntista vuoroa aamuyöhön saakka, sen ajan itse istuin Annan kanssa terassilla juomassa punaviinä ensimmäisen metron lähtöön saakka. Osa työntekijöistä yöpyi kartanon yläkerrassa useampaankin otteeseen, osalla ei oikein muuta kotia ollutkaan. Itse asustelin sieluttomassa soluasunnossa Rastilassa, mutta vietin suuremman osan ajasta Riian ja Frean kanssa saaressa kymmenen minuutin venematkan päässä Lähiöstä.
Provinssirokissa asiaa pari päivää pohdittuani tulin siihen lopputulokseen, että Lähiön loru on osaltani ohi. Pikaisen muuton jälkeen, löysin itseni jälleen hetkellisesti Naantalista, kävin Ruisrockissa myymässä lakua ja otin vastaan kutsun tulla Savonlinnaan pariksi viikoksi töihin.
Savonlinnassa oli jälleen kavereita Leviltä, ja siellä yhtenä kauniina kesäpäivänä lähdettiin porukalla veneilemään päiväksi, jonka jälkeen päädyimme muuan ravintolaan ruokailemaan, koska Maukka oli syöttänyt kaikki grillimakkarat koirille. Koko päivän tissuttelun jälkeen tuli puheeksi syksy, ja minne kukakin oli Savosta suuntaamassa. Maukka kertoi lähtevänsä jälleen Barcelonaan, ja minähän keksin lähteä mukaan, kun nyt kuitenkin olin Eurooppaan lähdössä.
Lennähdin heinäkuussa Ateenaan, jossa treffattiin Riian kanssa, ja jonka väenpaljouteen hyvinkin nopeasti kyllästyttiin, joten suuntasimme rauhallisempiin maisemiin Korfulle, josta kuva tuossa päällä. Riian kanssa matkattiin Kreikasta Albanian, Montenegron ja Kroatian läpi maa-, ja meriteitse, ja Kroatiasta lennettiin Pariisiin. Tykkään Balkaneista, mutta esimerkiksi Albaniaan ei varsinaisesti ole mitään hinkua uudelleen suunnata. Riian kanssa lomailu poikkesi suuresti reissailusta muiden kavereiden kanssa aiemmin, osittain siksi, että bailaaminen jäi aikalailla nollille. Se oli toisaalta kropalle erittäin toivottua vaihtelua tuossa kohtaa vuotta, joka oli aika railakkaasti edennyt.
Pariisissa tapahtui uudenlainen vastoinkäyminen, kun Riia jatkoi matkaa Suomeen, ja minun oli tarkoitus mennä kaverin luokse toviksi kylään. Kävi sitten niin, ettei se onnistunutkaan, ja näin ollen olin jumissa kaupungissa, jonne minulla ei varsinaisesti ollutkaan mitään hinkua matkustaa. Keskellä kiireisintä lomasesonkia on Euroopan sisäinen matkustaminen astetta hankalampaa, kun kaikki kulkuvälineet ovat täynnä. Tiesin kuitenkin, että pari kaveria Leviltä (yllätys!) oli matkalla Hampuriin, joten päätin lähteä mutkan kautta samaan suuntaan.
Löysin nämä hyypiöt hengailtuani hetken Dusseldorfissa (sinne Hampuriin kun ei suoraan päässyt) ja reissu pääsi jatkumaan. Vietettiin pari yötä Hampurissa, Jaakon entisillä huudeilla, ja mietittiin jatkotoimenpiteitä. Suuntana meillä oli kuitenkin jo tässä kohtaa Espanja, ja vaihtoehtoja sinne pääsemiselle joitakin. Auton vuokraus oli yksi lukuisista, mutta budjetti tuli melko pian vastaan. Joku kuitenkin bongasi halvat lennot Malagaan, joten sinne siis.
Poikien kanssa pyöriessä ei sitten ollutkaan enää niin rauhallista ja leppoisaa, mutta hauskaa, ennenkaikkea.
Malagassa emme yht yötä pidempään viihtyneet, se kun on vähän sellainen liian muovinen kaupunki kaikkien makuun. Matka jatkui yhdelle hippirannalle, jonne päästäksemme hyppäsimme ensin bussiin ja sen jälkeen kävelimme luvattoman pitkän matkan yön selkää vasten toisesta kylästä toiseen Aleksi löysi matkan varrelta myös runkopatjan, mutta into sen kantamiseen hyytyi alle kilometrin jälkeen, ajatuksen tasolla se oli toisaalta hyvä.
Löysimme perille. Tässä kohtaa nostettakoon hattua Jaakon suuntavaistolle.
Nukuimme biitsillä jokusen yön ja tutustuimme muutamaan Israelilaiseen hippiin siellä, yksi heistä opetti meitsille joogaa aamuisin, jonka jälkeen käytiin meressä uimassa ja sitten keiteltiin kaffet. Rakastuin kondensoituun maitoon.
Oli aika jatkaa matkaa kohti Beneficiota, hippikommuunia Espanjan vuorilla.
Beneficion suihku.
Hippikommuunissa elo oli erikoista aikaa, arvatenkin. Muutama sata hippiä asuu paikassa, jossa eivät päde ihan normaalit lait, ei ole sähköä, juoksevaa vettä, eikä esimerkiksi taloja. Mutta se oli avartavaa ja voisin suositella useammallekin ihmiselle, kun oravanpyörä alkaa kyllästyttää.
Koska todellisuus tuntui kovin kaukaiselta, oli aika jälleen liikahtaa, nimittäin sinne Barcelonaan. Lähdin kommuunista hitusen ennen auringon-nousua eräänä aamuna, kun kaikki katselivat vielä unia. Keräsin kimpsut ja kampsut, enkä raaskinut herättää poikia. Olin tavattoman onnellinen kulkiessani viimeistä kertaa "oikoreittiä" läheiseen kylään.
Löysin Maukan, vaikka se välillä koitti piiloutua esimerkiksi lasin taakse.
Kirjoitin aiemmin jo niin kattavan kuvaelman Barcelonasta, että jos se on mennyt ohi, niin se löytyy
täältä. Kaupunki koetteli hermoja omantakeisella tavallaan, ja se ei kovinkaan hyvin kärsimättömälle luonteelleni sopinut pidemmässä juoksussa. Jos en olisi asunut Maukan kanssa,sekä tutustunut muutamaan muuhunkin hienoon ihmiseen, olisin poistunut kaupungista varmasti paljon aikaisemmin. Nyt se on ihan hyvä vaihtoehto vaikkapa pitkälle viikonlopulle sitten joskus.
Mutta oli meillä kyllä hauskaa, vaikkei ihan heti lähdetä uusiksi soutelemaan.
Lokakuussa oli taas aika liikahtaa, nimittäin Suomeen.
Kaikkien Marikan ja mun yhteisten vuosien jälkeen, me ollaan yhä yhtä kauniita, varsinkin valokuvissa.
Vietin loka-, marraskuun Turun suuntimilla äipän ja kavereiden nurkissa kunnon pummina. Kotiin palaaminen on jännä juttu, kun se on samaan aikaan ihanaa, mutta myös ahdistavaa. Tärkeitä ihmisiä on tietenkin hirvittävän kiva nähdä, mutta ne paikat ja muut eivät ole siellä miksikään muuttuneet, eivätkä ihmisten puheet. Rakastan perhettäni, sekä ystäviäni, mutta levottomuus sisällä ei antanut taaskaan periksi jäädä kotinurkille pidemmäksi aikaa. Vietin yhden viikonlopun Anun kanssa (hei Leviltä!) Helsingissä, lähinnä Kalliossa, siinä marraskuun puolivälissä ja puheeksi tuli asuinkuviot. "Oispa kiva asua täällä" No niinpä, kaksi viikkoa myöhemmin meillä oli koti Kalliossa ja mulla jälleen tilaa hengittää.
Käytiin vähän sohvakaupassa tuossa taannoin, ohikulkijoilla oli liian kivaa, kun ne pysähty nauramaan meidän sohvan kantamiselle. Kuviakin ottivat. Kaikenlaista.
Täällä nyt ollaan ja asustellaan, ja vielä on ainakin hyvä olla. Erikoisjuttuja tapahtuu jatkuvasti, mutta niistä ehkä myöhemmin lisää.
Tällä hetkellä olen onnellinen.
Kiitos kaikille, oli hyvä vuosi.
