We are the waiting.

Mieleeni pulpahti ajatus eräänä päivänä kirotessani taas bussin odottamista. Kesät tuntuivat lapsena paljon pidemmiltä, kuin aikuisena, tämänhän voi pistää monenkin eri asian piikkiin, kuten esimerksiksi loman pituuden, mutta ajatukseni olivat koko päivän pyörineet jonkin asian/tapahtuman odottamisessa, joten tuumin, voisiko kesän pituus olla jollakin tapaa suhteellinen odottamiseen? Muksuna kun aikaansa ei käytä odottamalla seuraavaa viikonloppua, juhannusta, tilipäivää tai mitä ikinä milloinkaan. Ja niin se kesä vaan kestää. Aikuisena aletaan keväällä odottaa juhannusta, kesälomaa, festareita, häitä tai mitä vaan, joka tulee sitten joskus. 
Koska se elämä sitten on? Ja kuuluuko sen olla ikäänkuin pausella kaikki ne "tavalliset päivät", ja käynnistyä eimerkiksi perjantaina työpäivän jälkeen? Moisella laskukaavalla elämästä jää aika iso prosentti elämättä.
Kukaan ei tunnu osaavan elää kyseisessä hetkessä (no ehkä vähän yleistetysti), eikä se mikään ihme ole, kun yhteiskunta toimii tällä tavalla. Tai sitten on kiire johonkin, joka sekin estää kyseisessä tilanteessa keskittymisen olennaiseen. En sano, että olisin mitenkään noiden edellämainittujen dilemmoiden yläpuolella, mutta ainakin tiedostan ne ja koitan kitkeä muutamia kiiren aiheuttajia omasta elämästäni pois, muuten voi käydä niin, että kiirehtiessään bussiin voi jäädä jo viikonloppua täysillä odottavan autolijan alle, joka oli vasta ehtinyt ajatella, että "huomenna kun herää niin ylihuomenna on perjantai."