Juuri nyt on hyvä.

Erittäin aktiivista bloggailua, kun tämä näyttäisi olevan tämän vuoden ensimmäinen postaus. Nooooh, tässä on nyt ollut vähän kaikenlaista.
Viime talvi meni aika sumussa, tuli testattua säännöllinen päivätyö ja "pikkuisen extrahommia". Kesän lähestyessä yleensä heräilee ajatus sesonkihommista ja niin kävi nytkin, tosin kesän sesonki kesti tällä haavaa vain heinäkuun ja kohdistui jälleen kerran Savonlinnaan. Vaihteluhan tätä ärsyttävää vieteri-ihmistä piristää kummasti, tuskin tuli kelleen yllätyksenä. Koska ihana poikaystäväni kyllästyi talvella kuuntelemaan marmatusta tylsästä arjesta, kehotti hän (kaikella rakkaudella) hakemaan kouluun. Hetken tietysti pistin vastaan, mutta yhteisymmärryksessä käytiin sitten aikalailla koko Suomen ammattikorkeakoulut läpi ja niinhän siinä kävi, että Humanistisen ammattikorkean Kulttuurituotantolinja nousi ylitse muiden ja pistin hakemuksen vireille. Elokuun siis vietin vielä Helsingissä ja syykuun kurkatessa nurkan takaa keräsin maallisen omaisuuteni ja muutin mitä ihanimpaan puutaloon Turun Port Arthuriin (Portsaan).
Koulua on takana tismalleen kolme viikkoa ja nyt tuntuu siltä, että olen juuri siellä missä pitää. Mietin aamulla kävellessäni Portsan halki, että ovatkohan puutaloissa asuvat ihmiset keskimääräistä onnellisempia ja tulin myönteiseen lopputulokseen, onkohan kukaan tehnyt tästä tutkimusta?
Turku on kohdellut minua silkkihansikkain, sain tuossa viime viikonloppuna töitäkin, vähän niinkun vahingossa kun käytiin Ludussa dinnerillä.
Ulkona on tajuttoman kaunista ja sen tähden tuntuu itseasiassa typerältä kirjoittaa tätä sisällä, taidankin laittaa koneen kiinni ja lähteä fiilistelemään täydellistä syys-ilmaa.

Heippa!

Desperatiivista ajatusten juoksentelua

Tiedän, että blogi on ollut kauan hiljaa, niin olen ollut itsekin. Tiedätkö kun hukkuu arkeen ja suorittamiseen ja menee tietyllä tavalla lukkoon? Nyt on käynyt niin. Reissun päällä ollessani olen aina pitänyt fyysistä matkapäiväkirjaa, mutta jostakin syystä minkäänlaista vastaavaa en ole edes aloittanut tämän Käpylässä asutun tiiman aikana. Muistan joskus kelailleeni ihmisten kanssa samalla vähän naureskellen, kuinka ihmiset suunnittelevat lomansa paljon tarkemmin, kuin jokapäiväisen elämänsä ja huomaan nyt astuneeni samaan monttuun; neljänkymmenenkolmen päivän kuluttua starttaava loma kuumaan Kuubaan on ajatuksen tasolla huomattavasti selkeämpi kela, kuin oma elämä noin niinkuin yleisellä tasolla.
Blogitekstien luonnoksista löytyi tälläinen raakile, jonka olen kirjoittanut kolme kuukautta sitten, se jäi silloin vähän kesken, eikä itse dilemmaan ole varsinaista ratkaisua löytynyt vieläkään, mutta pitemmittä puheitta, olkaa hyvät.

"Dear reader, i'm glad i caught your attention.

Before i get started i'd like to apologise for the very much possible grammar mistakes, as english is not my first language, despite all of them i hope i can make my point clear.

To start of with, i need to tell you few facts; first of all i travel a lot, it is a fact that has been a very defining part of the whole Me ever since i first left home and felt all the excitement of being somewhere completely different and somewhat someone all new. I could have created a whole new me everywhere i went, but gladly chose not to, otherwise things could be even more complicated within my own head than what they seem to be right this moment. I have always had my own path, i never bought the whole 9 to 5 concept and i most certainly never wanted a red house and a reasonably priced family wagon – in fact i'd probably pass away for the boredom of staring at a computer screen for 40 or so hours a week, not that it would not suit a lot of other people.

Now that we got that covered i'd like to tell you a little bit about my life at hand.

As of today i have been in Finland for exactly 3 months and that is the time it took me to realise what i am dealing with. My life looks quite great on the outside, i am doing a job i love with a promise of a career in a field that is most likely the thing that i was made to do. I have an amazing boyfriend who loves me to bits, great friends without whom my life would be full of emptiness and i live in the best part in one of the most liveable cities in the whole world. Oh yeah and my family also rocks. Pretty good, eh? I also get a lot of fresh air by riding my bike every day, so got that part covered as well. I am a happy person in general, everyone from my friends to customers at work are aware of that.

With all this why have i found myself crying in the shower surprisingly often? That is the exact thing i realized today when a dear friend of mine from across the world asked me how things are back home. It took me six hours to reply as i didn't want to lie nor do the whole bullshit ”yeah i'm good, how are you?”.

I can't really come to terms with this realization, since it took me so long to figure out and it is something i have talked about in the past with fellow travellers. Post travel depression. Laugh all you want, but it is a thing, thou shall google if not convinced otherwise.

I am finally in the place where by the rules of babylon one should be at this age and i can't help but panicking. You know the tiger in the cage metaphor? Needless to point out the accuracy of the phrase at this stage."

Wanted.

Mikä lentäen tulee...

Taas mä lennän, huomasin, että syntymäpäivä kestää huomattavasti kauemmin, kun lentää ajassa taaksepäin. Nimimerkki. Pisimmät synttärit ikinä. 
Tällä haavaa ikkunasta näkyy matalaa Jenkkien vuoristoa, kyllä tuonnekin vielä kerkiää.  Tämä lentomatka on ollut matkustushistoriani koettelevin, takaiskut alkoivat Melbournessa, jossa olin onneksi hyvissä ajoin. Jonotin vajaan tunnin check iniin, jossa kohtelias mieshenkilö ilmoitti, ettei Amerikkaan ole mitään asiaa ilman viisumia. Eipä ollut käynyt mielessä, kun Jenkeissä oli tosiaan edessä vain pari vaihtoa. Siitä sitten siirryin syrjään ja aloitin puhelimen armottoman näpyttelyn, sain viisumihakemuksen matkaan melko kivuttomasti, mutta nettimaksun läpimeno otti toivottoman pitkän ajan. Kysellessäni siitä vähemmän kohteliaalta virkailijalta, sain vastaukseksi "sorry doll, that may take up to 72 hours." 
Luvattoman pitkien minuuttien jälkeen päivittyi sivu 'approved' tilaan. Skippasin check in jonon luvalla ja kipitin turvatarkastukseen. Pitkä jono, kylmä hiki. Näytin varmaan epäilyttävältä, kun turvatarkastaja ohjasi minut ja pari Kiinalaista sivuun vaatteista otettavaa pomminäytettä varten, tokihan se laite piippasi, eli toimenpide tuli toistaa uudestaan kahteen otteeseen. Tarkastaja pahoitteli viivästystä ja ohjasi minut lopun jonon ohi. "Joo ei oo nesteitä" ja kuka keksi laittaa asiakkaat kävelemään tarkastuksen jälkeen tax freen läpi? 
Löysin lähtöportin, jos lento olisi ollut ajallaan, olisin hyvin todennäköisesti myöhästynyt nenän mitalla. 
Aikaa kului jälleen luvattoman paljon ja kuumottelin itsekseni Losissa edessä olevaa vajaan kahden tunnin vaihtoaikaa. Kone nousi lopulta ilmaan noin tunnin myöhässä, kelloa vilkaistuani heitin kaivoon kaikki toiveet seuraavalle lennolle ehtimisestä. American Airlines oli kuitenkin tietoinen tilanteestani, jonka tähden minut oli siirretty seuraavalle Chicagon lennolle, 13.00. Sain Losissa haltuuni express passin, jonka oranssina hehkuvaan voimaan luotin suunnattoman paljon, kunnes heräsin todellisuuteen jonottaessani tunnin passitarkastukseen. Naamakuvan ja sormenjälkien jälkeen lentokenttäpoliisi kiinnitti värähtämättömän huomionsa minuun, ohjaten minut syrjään eristettyyn tilaan. Tunsin itseni erittäin valkoiseksi huomatessani kaikkien muiden tilassa olijoiden olevan joko Meksikosta, tahi Aasiasta. Hauska. Kello kävi kahtatoista, kun poliisi otti aikansa passini kanssa suljettujen ovien takana. Edessä oli edelleen matkalaukun nouto, terminaalin vaihto, sekä uusi check in.  Poliisi ilmestyi takaisin tilaan ja käveli kanssani matkalaukkuhihnoille, kysyin mitä hän passistani tarkisti, johon sain vastauksen, että "Stuff. And I'm also facinated by people who travel a lot." Jep jep. 
Kymmenen kiloa ylipainoinen laukku löytyi ja lähdin erittäin ripeää korkkarikävelyä eteenpäin. Ulos yhdestä ovesta ja sisään toisesta, matkalaukku ensimmäiselle vastaantulevalle hihnalle ja taas turvatarkastukseen, valitsin luonnollisesti lyhyemmän jonon ottamatta huomioon, että edessäni oli pariskunta, joka oli pakannut aivan kaiken käsimatkatavaroihinsa. Tiesin kellon lähentelevän puolta yhtä, mutten uskaltanut tarkistaa. Ja läpi! Ilman pysäytyksiä! Juoksin portille nähdäkseni tekstin ruudussa 'DELAYED'. 
Ei kuitenkaan onneksi kovin paljoa, sillä edessä on edelleen vaihto Chicagossa, joka oli alkuperäisen suunnitelman mukaan kahdeksan tuntia, mutta on nyt niukentunut niin monella tiimalla, etten edes uskalla ajatella tarkemmin. 
Kun saan tämän tekstin postattua virtuaalitodellisuuteen, olen toivottavasti joko Chicagossa rauhakseen odottamassa seuraavaa lentoa, tai kotona. Pidän itselleni peukkuja. 
Huhhuh jäbät. 

Tirsk.

Kyllä vain, kovin hiljaista on ollut blogin saralla pitkään, sain tästä huutia, joten täältä pesee. Olen tällä hetkellä pilvien yllä lentämässä kohteeseen MacKay, Queensland. Edessä kahden viikon mittainen työmatka, joka tulee sisältämään sisälläni asuvalle Suomalaiselle suorastaan irvokkaan määrän minglailua markkinoinnin parissa työskentelevien ammatti-ihmisten kera. Finnish nightmares part.276. Kevyttä ahdistusta ilmassa, mutta Tuure Kilpeläinen korviin mainosti istuvissa napeissa rauhoittaa jotenkin yllättävän paljon. Sisällä on myös tietynlainen harmonia, sillä tiedän, ettei tämä tule kestämään kovinkaan kauaa. Koitan kovasti keskittyä hetkeen, vaikka ajatukseni harhailevat jatkuvasti toisaalle. Tiedän, ettei levoton mieleni tule viipymään näillä aikavyöhykkeillä enää kovinkaan kauaa. Sain eilen tarot-korteista kuulemma positiivisimman "ennustuksen" ikinä, ei ole moista ennen nähty. En lainkaan yllättynyt, elämä on melkoisen mielekästä,  kun vierestä katselun sijaan käy toimimaan. On kysytty, että mitä jos kuitenkin joskus alkaa kaduttaa? Ei ole ollut tapana, on muuan elämä elettävänä. 

Hämmensin verotädin vastaamalla kysymyksiinsä suunnattoman suullisen täyttä puutaheinää ja sellaista tuntuu peukaloni tähänkin muistioon näppäilevän. 

Peijakas! Laskeudumme tuotapikaa kiitoradalle, mitenköhän tässä käy? 

Heippa!

Plan D?

Pikkuisen jännittää, varpaita kihelmöi ja navan seutua kanssa. Puolen vuorokauden kuluttua nousee ilmaan lentokone kyydissään ainakin minä, se laskeutuu Gold Coastille parin tunnin päästä, josta sitten jälleen vuorokauden puolikkaan jälkeen noustaan ja lennetään Bankkariin. Siellä yllättäen jälleen 12 tunnin välilepo, jonka jälkeen suuntana Härmä, toki muutaman pysäkin kautta.
Luvattoman pitkän matkan jälkeen laskeudun torstaina puolilta öin Helsingin kamaralle, lomalle. 
Tämän kuluneen kahdeksan kuukauden aikana muuan tuuliviirin suunnitelmat ovat muuttuneet niin moneen otteeseen, etten yhtään ihmettele jos jokainen ei pysy perässä, en tahdo aina pysyä itsekään. Nyt on kuitenkin sellainen homma, että paluulento Australiaan on buukattu toukokuun puolivälin tienoille ja siitä eteenpäin tulen työskentelemään joko Melbournessa tai Brisbanessa, tai miksen molemmissa?  Tämä maa on hyvin koukuttava, kerrottakoon jos se on jollekin jäänyt epäselväksi.
Melbourne tuntuu kodilta, eikä se ole omalla kohdalla tunne, johon usein tulee törmättyä. Vielä kun saisin tänne kaikki "miun ihmiset" Vänttistä lainatakseni. Oli miten oli, tämänhetkinen suunnitelmani tuntuu melko mielekkäältä ja on ihan huippua päästä näkemään tyyppejä kotona melkein pian!

"Alamäki on vain vauhdin ottamista."

Pohjustettakoon sen verran, että olen ollut tien päällä vajaan viikon Carnarvonista ostamallani hyvin edukkaalla autolla, Juuso on toiminut kuskina muutaman päivän.

Diaries from the road, part uno.
Hyundai oli pettää meidät eilen ~50 kilometriä ennen Esperancea, vaihteet eivät menneet enää silmään kiroilusta huolimatta. Kolmisen minuuttia ehdittiin ihmetellä tien poskessa ennen kuin Abu-Taivaanlahja pysähtyi sinisellä falconillaan penkalle. Zoomailtiin tilannetta tovi, kunnes paikallinen hefe himmasi tarkistamaan mikä mättää. Koska herralla ei ollut hinausköyttä matkassa hypättiin Abun kyytiin ja ajeltiin äijän perässä viitisenkymmentä kilometriä kämpilleen, napattiin köysi föliin ja jatkettiin kylään yöpaikkaa etsimään. Myöhästyttiin ainoan hostellin toimistoajoista kymmenen minuuttia, jonka seurauksena päädyttiin viettämään yö motellissa. Saatiin kuitenkin huone, ruokaa, sekä ilmaiset bisset, sillä baarimikon kävi meitä sääliksi.
Tämän päivän aamu valkeni ei niin kirkkaana, mutta omalla tavallaan sitäkin toiveikkaampana. Abu noukki meidät motellilta kyytiin nukuttuaan yön autossa parkkipaikalla. Käväistiin juomassa saavilliset neuvoa-antavaa kahvia ja lähdettiin auton hakuun.
Hyundai odotti meitä muka uskollisena tien pielessä, aivan kuin sillä olisi ollut muutakaan vaihtoehtoa. Hinattiin jengipetturi korjaamolle ja lyhyen spekuloinnin jälkeen mekaanikko paikansi vian ja korjasi sen kädenkäänteessä, se oli sellainen "pinni" jossakin vaihdelaatikon tietämillä, tiedäthän?
Tällä hetkellä budjailen teltassa muutaman sadan kilometrin päässä Esperancesta kuunnellen sirkkojen siritystä ja hörppien punkkua hillomukista, hyvinhän tässä taas kävi. Juuson viisaiden sanojen mukaan; "alamäki on vain vauhdin ottamista."

Aamulla paistaa kuitenkin aurinko.

Kulunut viikko on tuonut tullesssaan mielipahaa, mun seinänaapuri/työkaveri/ystävä jätti tämän kylän tomut taakseen ja hyppäsi bussiin perjantaina, jupisin keskenäni huoneessani ja myönnettäköön, että olin myös vaipua hetkellisen angstin valtaan. Tiistaina sain töistä kenkää ja mietin, että no ei auta itku näilläkään markkinoilla, lähden sitten loppuviikosta litoo. Mutta, koska universumilla on tapana hoitaa mun asiat kondikseen tapasin viime viikolla Tiian, joka odottaa sponsoriviisumin hyväksyntää Carnarvonissa ja on ilmiömäisen huikea tyyppi ylipäätään, soitin hälle, pakkasin rinkan ja heitin sen jeeppinsä takapenkille ja alta aikayksikön mulla oli uusi koti, sekä uusi työpaikka. En sitten lähtenytkään.
Tiian kanssa ollaan käyty päiväretkillä tässä "lähimaastossa", eli esimerkiksi Coral Bayllä, jonne nyt kuitenkin yhteen suuntaan on vajaa 300 kilometriä, mutta koska ollaan täällä jättiläismantereella, niin sehän on tuossa aivan naapurissa.
En ole kuitenkaan jäämässä tänne iäksi, vaan suuntaan Perthiin ensi kuussa, sain nimittäin kuulla, että kaveri lennähtää niille nurkille 9.2 ja on aikeissa matkustaa sieltä jollakin keinolla Melbourneen, sehän sattui siis kerrassaan mainioon saumaan. 
Jännää miten asioilla on ihan oikeasti tapana järjestyä, juuri tuossa taannoin kirjoitin kaverille tsemppiviestin, jossa sanoin, ettei ole mahdollista sataa kahta päivää putkeen, kun yö on kuitenkin aina välissä.
Tiia rulaa ja elämä on hassua, ei mulla muuta.

Whoa!

Kirjoittelin tuossa eräänä yönä tietynlaista vuosikatsausta itselleni ja olin pakahtua aivan kaikesta, mitä maaginen 2015 on pitänyt sisällään! Kaikki alkoi Kalliosta...

Oltiin vast ikään muutettu Anun kanssa Pengerkadulle, kannettu sinne sohva halki Kurvin ja pidetty huikeet tuparit. Joku läsnäolijoista saattaa muistaa niistä kemuista jotakin.
Kaikki oli oikein kivasti, tein Enjoyn kautta duunia vähän missä sattuu, eniten kuitenkin Haraldissa mielettömien tyyppien kanssa, joista haluan nähdä ihan jokaisen vielä uudestaan, Katrin kanssa on lintsi käymättä! Anun ja Joonan kanssa panostettiin Kallion pubeihin ja päädyttiin juttusille mitä erikoisempien tyyppien kanssa. "Ei toi taidakaan olla Dumari, kun se hablaa espanjaa." Tyyppisesti.
Tutustuin eräänä päivänä takkutukkaiseen kokkipoikaan Lepakkomiehessä ja siitä kahden viikon päästä tuo poika muutti meille. Meno jatkui aikalailla samanlaisena. Helmikuu hujahti vauhdilla, käytiin Naantalissa ja tehtiin matkasuunnitelmia, maaliskuun alusta hypättiin koneeseen ja lennähdettiin Espanjaan. Tarkempi reissupostaus löytyy täältä.
Fugesta löytyi auto, jota oltiin lähdetty noutamaan, sekä kavereita. Fuengirola ei sinänsä kiinnostanut kohteena, joten sieltä pasautettiin kohti Espanjan eteläisintä kolkkaa, josta jatkettiin vesiteitse matkaa kohti Marokkoa. Tangerin kuumotus oli kuitenkin liikaa ainakin mun kuutsalle, joten yksi yö oli siellä aivan riittävä aika.
Matka jatkui Portugalin kautta Baskimaalle, eli takaisin Espanjaan. Auto oli sillälailla kyseiseen maahan kiintynyt, ettei sitä saanut sieltä pois ajettua. Oltiin hetki jumissa San Sebastianissa, syötiin  ja juotiin enemmän kuin voisi kuvitella olevan fyysisesti mahdollista.
Lennettiin takaisin Helsinkiin ja odoteltiin auton saapumista maateitse tovi jos toinenkin.
Erikoisista vuokraolosuhteista johtuen jouduimme luopumaan Pengerkadun kodista ja muuttamaan hetkeksi Hermanniin.
Huhti-, toukokuun tein taas duunia ympäriinsä, useimmiten Haraldissa, jonka jälkeen pahennettiin maailmaa Kittysissä. Pari viikkoa toukokuun lopussa panostin töihin Violassa ja pakkailin taas kamoja.
Toukokuun viimeisenä viikonloppuna pakattiin taas äipän Hondaan mun maallinen omaisuus ja suhautettiin Naantaliin.
Kesäkuun alussa järkkäsin itseni Haraldin kesäpäiville, huikeet kekkerit, harmi vaan, että mun kuski vallan unohti mut sinne. "Minkälainen homma?!" Onneksi ei oltu ihan hirveän kaukana Turusta, isä tuli noutamaan hulttiotyttären Auran abc:n pihasta.
Budjailin Naantalissa pari viikkoa, kunnes kävi käsky Savonlinnaan. Asuin Maukan kanssa yksiössä, hän tietysti keittiössä ja minä "olkkarissa". Tein töitä Huvilalla ja istuin lähes poikkeuksetta töiden jälkeen Opera grillillä.  Muistan kesällä miettineeni, että meidän Savonlinnan kesäremmistä olisi saanut tehtyä kukkahattutätejä kauhistuttavan, mutta sitäkin hauskemman sit-comin. Aivan käsittämättömän mielettömiä tyyppejä ♡ Maukan kanssa oli ollut juttua Aasiaan sijoittuvasta reissusta kesän jälkeen ja eräänä aamuyönä tultiin kysyneeksi jallupäiseltä Emmalta lähtisikö hän kenties messiin; "tottakai." Se oli sitten sovittu, toki neitiä piti tästä seikasta vielä seuraavana päivänä muistuttaa. Jennaa pitikin sitten grillata astetta kovemmin, ja kuukauden päivät siihen meni, että saatiin viimein "no okei!". Onneksi ei olla mitään  luovuttajia. 
Tykkäsin kovasti kesästä Savonlinnassa ja olenkin sinne menossa jälleen 2016, Könösen Anun panostuksella ei ole juurikaan tekemistä tuon valinnan kanssa ;)
Kesästä Savossa löytyy teksti täältä.

Savonlinnan kauden jälkeen poukkoilin Naantalin ja Käpylän väliä, ihastuin jälkimmäisen ihmisiin ja miljööseen ja nautin ylipäätään kesästä ja elämästä. 
Syyskuun kuudennen päivän aamuna melkein pääsi pikkuinen itku, kun sain kyydin lentokentälle muuan supertyypiltä. Mutta koska kentältä löytyi äkkiä muutama urpo reissukaveri, ei ollut aikaa sen enempää herkistellä.

Matkasta, joka tosiaan alkoi kuudes syyskuuta ja jonka loppua ei vielä näy löytyy tästä blogista jonkunkinverran juttua, joten en ala sitä tässä sen enempää avaamaan. Yhtenäinen sananen kaikille, jotka ensinnäkin lähtivät meidän konkkaronkkaan, sekä tyypeille joihin olen matkan varrella tutustunut; "Kiitos! Oli huippua!"

Joulu vierähti täällä pääosin pariskunnan kanssa, joka sattui varaamaan huoneen tuosta naapurista. Uskomattomia ihmisiä, juotiin Aussityyliin bisseä jäillä täytetystä kylmälaukusta  (Aussies & their eskys) ja jubailtiin kolme päivää. Välillä käytiin pubissa ja haettiin lisää väkeä pihabileisiin. Sunnuntaina olin kompastua yhteen jäbään, joka oli vallan nukahtanut tuohon oven eteen, stetsoni naamallaan, tietysti.

Ei tämä vuosi ole ollut pelkästään mitään ruusuilla tanssimista, mutta mitään en kadu, enkä päivääkään vaihtaisi pois. Helpommalla olisi varmasti päässyt, jos olisi jäänyt kotiin, mutta tämä on minun elämääni ja minä tästä tykkään, niin että put that in your pipe and smoke it!

Kiitos ja kumarrus 2015, antaa paukkua 2016, nyt on isot saappaat täytettävänä!

Drive thru town

Istun parvekkeella katsellen auringonlaskua, en näe ketään. Kävelen kauppaan, eikä ristinsielua tule vastaan. Hymyilen Suomi-viballe. Kassaneiti kyselee kuulumisia, ei oltukaan Härmässä.
Teen töitä ravintolassa ja lähetän työn lomassa useita lämpöisiä ajatuksia entisille työkavereille, joiden kanssa työskentely on ollut oikeasti hauskaa. Muistelen lämmöllä ammattitaitoisia kokkeja, sekä toimivia bongikoneita.
Kannan oystereita ja burgereita pöytiin, olen väkisin super kiva keittiöhenkilökunnalle laskien samalla montako taalaa tienaan tästä vuorosta.
Syön chili con carnea työkaverin kanssa turkoosin makuuhuoneen lattialla ja juon punkkua muovimukista kynttilän valossa.
Välttelen Bosnialaista kalastajaa, joka haluaa viedä mut romanttiselle illalliselle, "minne?" ihmettelen itsekseni. Tinderissä lähelläni ei ole viikkoon ollut uusia käyttäjiä.
Biljardipöytä syö tippirahat, mutta tulos ei silti tunnu parantuvan.
Ensi kuussa Melbourneen.

The next step.

Kävelin tänään toimistolle hakemaan skootteria ja kehittelin päässäni pikkuisen tarinan. Ajoin rantaan, kävin uimassa ja kirjoitin tarinan päiväkirjaani, tiesin että tulen pärjäämään, kun ensi viikolla lennän Australiaan ja aloitan oman reissuni pelkästään itseni kanssa.

"It was just another sunny Friday as I was walking by a small lake minding my own business, more precisely I was wondering how can there be a rock in my shoe since I am only wearing flip flops.  I kept walking in deep thoughts when I came across a stork. "Are you taking a holiday from the baby delivering business? Or have you perhaps retired already?" I asked. The bird was not amused. It gave me a look similar to the one you would get from a cashier in 7eleven once you ask wether a certain item in the shop is free, since it doesn't have a price tag in it. The bird flew away uniterested in answering my pointless question.
I felt a strong need to apologise, but without wings it is very hard to catch a stork."

Nomads?

Olen melkein koko aikuisikäni elänyt enemmän tai vähemmän jalka oven välissä. Kun keskustelee kanssamielisten ihmisten kanssa tulee ennemmin tai myöhemmin jommankumman suusta tuo niin tuttu ja turvallinen lause "Tää voi aivan hyvin olla viimeinen kausi, kun voin olla täällä." Täällä sanan määrre on toki aina paikasta riippuen eri, ensimmäisen kerran taisin käydä kyseisen keskustelun vuonna 2013 Levillä ja viimeksi tällä viikolla Gecko baarissa tuossa parin kilometrin päässä Suomalaisen daamin kanssa. Useimmiten ajatuksen ääneen sanonut on naispuolinen henkilö, joka kenties uskottelee itselleen, että tämä nyt on vielä tälläista hassuttelua ja ensi talvena ollaan sitten avomiehen kanssa molemmat päivätöissä, suunnitellaan häitä ja vertaillaan asuntolainojen korkoja. Joskus tosin lausuja saattaa ajatella, että eihän kenenkään maksa kestä sesonkityötä enää tätä yhtä kautta kauempaa, toisinaan lausuja saattaa olla vain tavattoman väsynyt. On omalla tavallaan hirvittävän raskasta olla erossa esimerkiksi perheestään, jotka saattavat olla toisella puolella tellusta. Sitten kuitenkin, kun sinne palaa alkaa erilainen kaipuu ja taas vähintäänkin vasemman jalan varpaat käyvät nykimään oven suuntaan. Kuin huomaamattaan sitä höristelee korviaan etsien "hyvää syytä" pakata rinkka ja käydä jälleen kerran toivottelemassa hyvät lähitulevaisuudet kotopuolen ihmisille, koska tämähän saattaa olla viimeinen tilaisuus lähteä.
En nosta itseäni millään lailla tämän kyseisen toimintatavan yläpuolelle, enemminkin voisin hakea siitä jonkilaista tutkintotodistusta, sitä paitsi onhan se jollakin kieroutuneella tavalla lohduttavaa, kun jallunkaipuussaan juo paikallista polttoviinaa ja miettii, että ensi talvena sitten napsitaan vain ja ainoastaan yhden tähden jaloviinaa.

Tälläista mietin puoli kahdelta yöllä, taitaa olla parempi kepsahtaa sänkyyn ja lähettää ainakin ajatuksissa aurinkoa kotiin.
Hyvää yötä, nukutaan hyvin,

Minä

Coming up next..

"The beauty of plans is that one can always change them."

Olen miettinyt omaa eloa ja oloa tässä tovin ja keksinyt mainion ratkaisun jatkoa ajatellen, nyt tulee hoitaa paperit kuntoon ja pitää sormet ja varpaat ristissä, jotta suunnitelma saadaan toteutettua.
Täällä olikin jo aika hiljaista.

Life as we know it

Nyt on yö, kuuntelen sellon soittoa makuuhuoneen oven läpi, on rauhallista ja talon seinän takaa kuuluu sirkkojen oma konsertti. Asumme naapurustossa, jossa on paljon muitakin länkkäreitä, kuka mistäkin. Kadullamme majailee talvet myös Suomalainen Miio, johon olen saanut kunnian tutustua tällä viikolla.  Erittäin sisukkaasta ja periksiantamattomasta herrasta löytyy youtuben syövereistä dokumentti, jota suosittelen kaikille, jotka osaavat hengittää, jokaiselle se ei ole elämän aikana ollut itsestäänselvyys.
Miio Parkkosen tarina - kahdestatoista metristä selälleen
Olen saanut töitä, myyntiä ja muuta mukavaa, joinakin päivinä tulee myös kastella varpaat.
Tyyntä myrskyn edellä.
Khao Lak, eli nykyinen kotikaupunki sijaitsee Andaman meren rannassa noin 80 kilometrin päässä pahamaineisesta Phuketista pohjoiseen. Tämä on verrattain pieni kylä, joka jakautuu vajaan kahdenkymmenen kilometrin mittaiselle alueelle moottoritien varteen. Kotimme on siitä kivassa kohdassa, että tuossa vieressä on kaikki tarpeellinen, salille kävelee seitsemän minuuttia, fresh marketiin kolme ja paikallisten suosimiin ravintoloihin jotakin siltä väliltä. Salista sen verran, että se on muuten kiva, mutta siellä ei ole ilmastointia, muista siis seuraavan kerran painoja nostellessasi arvostaa hyvää ilmanvaihtoa. 
Olen tänään leikitellyt ajatuksella, että kävisin thai - hierontakurssin täällä ollessani ja yleensä kun joku tuon suuntainen ajatus tulee mieleeni, ei sen toteuttamiseen mene kovinkaan kauaa.
Olen viime päivinä huomannut katselevani paljon musiikkivideoita, joista suurin osa on kuvattu Helsingissä, konkreetista koti-ikävää en ainakaan myönnä, mutta onhan se mainio kaupunki. Ehkä tosin liian märkä ja mahdollisesti täynnä melkoisen huonoa energiaa tällä hetkellä. Mutta nätti, niinkuin koko maakin ♡

Märkä pusu sun otsalle ja hyvää yötä, oot hyvä tyyppi!

Riapu

Minä.

"Olen sydämeltäni ylpeä hölmöläinen. . . "

Kuta Beach, Lombok, Indonesia

Poistuimme Indonesiasta tänään, tällä hetkellä budjaillaan Kuala Lumpurissa ja silmäluomet painuvat kiinni.
Kaikki hyvin.

Reeta

"You are very lucky."

Otsikon mukaisesti lausahti Indonesialainen herra tänään aikaisin aamulla, kun juteltiin lentokentällä laukkuja odotellessa. Hän oli hyvin ylpeä tyttärestään, jonka valmistujaisiin oli matkalla Jakartaan, ehkä tyttärelläänkin tulisi joskus olemaan rahaa matkustaa. Indonesiassa on erään arvion mukaan 64 miljoonaa ihmistä, jotka elävät alle kahden dollarin päiväbudjetilla, itse veikkaan luvun olevan paljon suurempi. Oli miten oli, herra ei ollut katkera, vaan päinvastoin, hänellä on riittävästi massia maksaa sähkö-, & vesilasku, sekä ruokkia perheensä. Herra vaikutti paljolti onnellisemmalta, kuin moni Suomalainen. 

Pics.

Gili Air, Indonesia