Desperatiivista ajatusten juoksentelua

Tiedän, että blogi on ollut kauan hiljaa, niin olen ollut itsekin. Tiedätkö kun hukkuu arkeen ja suorittamiseen ja menee tietyllä tavalla lukkoon? Nyt on käynyt niin. Reissun päällä ollessani olen aina pitänyt fyysistä matkapäiväkirjaa, mutta jostakin syystä minkäänlaista vastaavaa en ole edes aloittanut tämän Käpylässä asutun tiiman aikana. Muistan joskus kelailleeni ihmisten kanssa samalla vähän naureskellen, kuinka ihmiset suunnittelevat lomansa paljon tarkemmin, kuin jokapäiväisen elämänsä ja huomaan nyt astuneeni samaan monttuun; neljänkymmenenkolmen päivän kuluttua starttaava loma kuumaan Kuubaan on ajatuksen tasolla huomattavasti selkeämpi kela, kuin oma elämä noin niinkuin yleisellä tasolla.
Blogitekstien luonnoksista löytyi tälläinen raakile, jonka olen kirjoittanut kolme kuukautta sitten, se jäi silloin vähän kesken, eikä itse dilemmaan ole varsinaista ratkaisua löytynyt vieläkään, mutta pitemmittä puheitta, olkaa hyvät.

"Dear reader, i'm glad i caught your attention.

Before i get started i'd like to apologise for the very much possible grammar mistakes, as english is not my first language, despite all of them i hope i can make my point clear.

To start of with, i need to tell you few facts; first of all i travel a lot, it is a fact that has been a very defining part of the whole Me ever since i first left home and felt all the excitement of being somewhere completely different and somewhat someone all new. I could have created a whole new me everywhere i went, but gladly chose not to, otherwise things could be even more complicated within my own head than what they seem to be right this moment. I have always had my own path, i never bought the whole 9 to 5 concept and i most certainly never wanted a red house and a reasonably priced family wagon – in fact i'd probably pass away for the boredom of staring at a computer screen for 40 or so hours a week, not that it would not suit a lot of other people.

Now that we got that covered i'd like to tell you a little bit about my life at hand.

As of today i have been in Finland for exactly 3 months and that is the time it took me to realise what i am dealing with. My life looks quite great on the outside, i am doing a job i love with a promise of a career in a field that is most likely the thing that i was made to do. I have an amazing boyfriend who loves me to bits, great friends without whom my life would be full of emptiness and i live in the best part in one of the most liveable cities in the whole world. Oh yeah and my family also rocks. Pretty good, eh? I also get a lot of fresh air by riding my bike every day, so got that part covered as well. I am a happy person in general, everyone from my friends to customers at work are aware of that.

With all this why have i found myself crying in the shower surprisingly often? That is the exact thing i realized today when a dear friend of mine from across the world asked me how things are back home. It took me six hours to reply as i didn't want to lie nor do the whole bullshit ”yeah i'm good, how are you?”.

I can't really come to terms with this realization, since it took me so long to figure out and it is something i have talked about in the past with fellow travellers. Post travel depression. Laugh all you want, but it is a thing, thou shall google if not convinced otherwise.

I am finally in the place where by the rules of babylon one should be at this age and i can't help but panicking. You know the tiger in the cage metaphor? Needless to point out the accuracy of the phrase at this stage."

Wanted.

Mikä lentäen tulee...

Taas mä lennän, huomasin, että syntymäpäivä kestää huomattavasti kauemmin, kun lentää ajassa taaksepäin. Nimimerkki. Pisimmät synttärit ikinä. 
Tällä haavaa ikkunasta näkyy matalaa Jenkkien vuoristoa, kyllä tuonnekin vielä kerkiää.  Tämä lentomatka on ollut matkustushistoriani koettelevin, takaiskut alkoivat Melbournessa, jossa olin onneksi hyvissä ajoin. Jonotin vajaan tunnin check iniin, jossa kohtelias mieshenkilö ilmoitti, ettei Amerikkaan ole mitään asiaa ilman viisumia. Eipä ollut käynyt mielessä, kun Jenkeissä oli tosiaan edessä vain pari vaihtoa. Siitä sitten siirryin syrjään ja aloitin puhelimen armottoman näpyttelyn, sain viisumihakemuksen matkaan melko kivuttomasti, mutta nettimaksun läpimeno otti toivottoman pitkän ajan. Kysellessäni siitä vähemmän kohteliaalta virkailijalta, sain vastaukseksi "sorry doll, that may take up to 72 hours." 
Luvattoman pitkien minuuttien jälkeen päivittyi sivu 'approved' tilaan. Skippasin check in jonon luvalla ja kipitin turvatarkastukseen. Pitkä jono, kylmä hiki. Näytin varmaan epäilyttävältä, kun turvatarkastaja ohjasi minut ja pari Kiinalaista sivuun vaatteista otettavaa pomminäytettä varten, tokihan se laite piippasi, eli toimenpide tuli toistaa uudestaan kahteen otteeseen. Tarkastaja pahoitteli viivästystä ja ohjasi minut lopun jonon ohi. "Joo ei oo nesteitä" ja kuka keksi laittaa asiakkaat kävelemään tarkastuksen jälkeen tax freen läpi? 
Löysin lähtöportin, jos lento olisi ollut ajallaan, olisin hyvin todennäköisesti myöhästynyt nenän mitalla. 
Aikaa kului jälleen luvattoman paljon ja kuumottelin itsekseni Losissa edessä olevaa vajaan kahden tunnin vaihtoaikaa. Kone nousi lopulta ilmaan noin tunnin myöhässä, kelloa vilkaistuani heitin kaivoon kaikki toiveet seuraavalle lennolle ehtimisestä. American Airlines oli kuitenkin tietoinen tilanteestani, jonka tähden minut oli siirretty seuraavalle Chicagon lennolle, 13.00. Sain Losissa haltuuni express passin, jonka oranssina hehkuvaan voimaan luotin suunnattoman paljon, kunnes heräsin todellisuuteen jonottaessani tunnin passitarkastukseen. Naamakuvan ja sormenjälkien jälkeen lentokenttäpoliisi kiinnitti värähtämättömän huomionsa minuun, ohjaten minut syrjään eristettyyn tilaan. Tunsin itseni erittäin valkoiseksi huomatessani kaikkien muiden tilassa olijoiden olevan joko Meksikosta, tahi Aasiasta. Hauska. Kello kävi kahtatoista, kun poliisi otti aikansa passini kanssa suljettujen ovien takana. Edessä oli edelleen matkalaukun nouto, terminaalin vaihto, sekä uusi check in.  Poliisi ilmestyi takaisin tilaan ja käveli kanssani matkalaukkuhihnoille, kysyin mitä hän passistani tarkisti, johon sain vastauksen, että "Stuff. And I'm also facinated by people who travel a lot." Jep jep. 
Kymmenen kiloa ylipainoinen laukku löytyi ja lähdin erittäin ripeää korkkarikävelyä eteenpäin. Ulos yhdestä ovesta ja sisään toisesta, matkalaukku ensimmäiselle vastaantulevalle hihnalle ja taas turvatarkastukseen, valitsin luonnollisesti lyhyemmän jonon ottamatta huomioon, että edessäni oli pariskunta, joka oli pakannut aivan kaiken käsimatkatavaroihinsa. Tiesin kellon lähentelevän puolta yhtä, mutten uskaltanut tarkistaa. Ja läpi! Ilman pysäytyksiä! Juoksin portille nähdäkseni tekstin ruudussa 'DELAYED'. 
Ei kuitenkaan onneksi kovin paljoa, sillä edessä on edelleen vaihto Chicagossa, joka oli alkuperäisen suunnitelman mukaan kahdeksan tuntia, mutta on nyt niukentunut niin monella tiimalla, etten edes uskalla ajatella tarkemmin. 
Kun saan tämän tekstin postattua virtuaalitodellisuuteen, olen toivottavasti joko Chicagossa rauhakseen odottamassa seuraavaa lentoa, tai kotona. Pidän itselleni peukkuja. 
Huhhuh jäbät. 

Tirsk.

Kyllä vain, kovin hiljaista on ollut blogin saralla pitkään, sain tästä huutia, joten täältä pesee. Olen tällä hetkellä pilvien yllä lentämässä kohteeseen MacKay, Queensland. Edessä kahden viikon mittainen työmatka, joka tulee sisältämään sisälläni asuvalle Suomalaiselle suorastaan irvokkaan määrän minglailua markkinoinnin parissa työskentelevien ammatti-ihmisten kera. Finnish nightmares part.276. Kevyttä ahdistusta ilmassa, mutta Tuure Kilpeläinen korviin mainosti istuvissa napeissa rauhoittaa jotenkin yllättävän paljon. Sisällä on myös tietynlainen harmonia, sillä tiedän, ettei tämä tule kestämään kovinkaan kauaa. Koitan kovasti keskittyä hetkeen, vaikka ajatukseni harhailevat jatkuvasti toisaalle. Tiedän, ettei levoton mieleni tule viipymään näillä aikavyöhykkeillä enää kovinkaan kauaa. Sain eilen tarot-korteista kuulemma positiivisimman "ennustuksen" ikinä, ei ole moista ennen nähty. En lainkaan yllättynyt, elämä on melkoisen mielekästä,  kun vierestä katselun sijaan käy toimimaan. On kysytty, että mitä jos kuitenkin joskus alkaa kaduttaa? Ei ole ollut tapana, on muuan elämä elettävänä. 

Hämmensin verotädin vastaamalla kysymyksiinsä suunnattoman suullisen täyttä puutaheinää ja sellaista tuntuu peukaloni tähänkin muistioon näppäilevän. 

Peijakas! Laskeudumme tuotapikaa kiitoradalle, mitenköhän tässä käy? 

Heippa!

Plan D?

Pikkuisen jännittää, varpaita kihelmöi ja navan seutua kanssa. Puolen vuorokauden kuluttua nousee ilmaan lentokone kyydissään ainakin minä, se laskeutuu Gold Coastille parin tunnin päästä, josta sitten jälleen vuorokauden puolikkaan jälkeen noustaan ja lennetään Bankkariin. Siellä yllättäen jälleen 12 tunnin välilepo, jonka jälkeen suuntana Härmä, toki muutaman pysäkin kautta.
Luvattoman pitkän matkan jälkeen laskeudun torstaina puolilta öin Helsingin kamaralle, lomalle. 
Tämän kuluneen kahdeksan kuukauden aikana muuan tuuliviirin suunnitelmat ovat muuttuneet niin moneen otteeseen, etten yhtään ihmettele jos jokainen ei pysy perässä, en tahdo aina pysyä itsekään. Nyt on kuitenkin sellainen homma, että paluulento Australiaan on buukattu toukokuun puolivälin tienoille ja siitä eteenpäin tulen työskentelemään joko Melbournessa tai Brisbanessa, tai miksen molemmissa?  Tämä maa on hyvin koukuttava, kerrottakoon jos se on jollekin jäänyt epäselväksi.
Melbourne tuntuu kodilta, eikä se ole omalla kohdalla tunne, johon usein tulee törmättyä. Vielä kun saisin tänne kaikki "miun ihmiset" Vänttistä lainatakseni. Oli miten oli, tämänhetkinen suunnitelmani tuntuu melko mielekkäältä ja on ihan huippua päästä näkemään tyyppejä kotona melkein pian!

"Alamäki on vain vauhdin ottamista."

Pohjustettakoon sen verran, että olen ollut tien päällä vajaan viikon Carnarvonista ostamallani hyvin edukkaalla autolla, Juuso on toiminut kuskina muutaman päivän.

Diaries from the road, part uno.
Hyundai oli pettää meidät eilen ~50 kilometriä ennen Esperancea, vaihteet eivät menneet enää silmään kiroilusta huolimatta. Kolmisen minuuttia ehdittiin ihmetellä tien poskessa ennen kuin Abu-Taivaanlahja pysähtyi sinisellä falconillaan penkalle. Zoomailtiin tilannetta tovi, kunnes paikallinen hefe himmasi tarkistamaan mikä mättää. Koska herralla ei ollut hinausköyttä matkassa hypättiin Abun kyytiin ja ajeltiin äijän perässä viitisenkymmentä kilometriä kämpilleen, napattiin köysi föliin ja jatkettiin kylään yöpaikkaa etsimään. Myöhästyttiin ainoan hostellin toimistoajoista kymmenen minuuttia, jonka seurauksena päädyttiin viettämään yö motellissa. Saatiin kuitenkin huone, ruokaa, sekä ilmaiset bisset, sillä baarimikon kävi meitä sääliksi.
Tämän päivän aamu valkeni ei niin kirkkaana, mutta omalla tavallaan sitäkin toiveikkaampana. Abu noukki meidät motellilta kyytiin nukuttuaan yön autossa parkkipaikalla. Käväistiin juomassa saavilliset neuvoa-antavaa kahvia ja lähdettiin auton hakuun.
Hyundai odotti meitä muka uskollisena tien pielessä, aivan kuin sillä olisi ollut muutakaan vaihtoehtoa. Hinattiin jengipetturi korjaamolle ja lyhyen spekuloinnin jälkeen mekaanikko paikansi vian ja korjasi sen kädenkäänteessä, se oli sellainen "pinni" jossakin vaihdelaatikon tietämillä, tiedäthän?
Tällä hetkellä budjailen teltassa muutaman sadan kilometrin päässä Esperancesta kuunnellen sirkkojen siritystä ja hörppien punkkua hillomukista, hyvinhän tässä taas kävi. Juuson viisaiden sanojen mukaan; "alamäki on vain vauhdin ottamista."

Aamulla paistaa kuitenkin aurinko.

Kulunut viikko on tuonut tullesssaan mielipahaa, mun seinänaapuri/työkaveri/ystävä jätti tämän kylän tomut taakseen ja hyppäsi bussiin perjantaina, jupisin keskenäni huoneessani ja myönnettäköön, että olin myös vaipua hetkellisen angstin valtaan. Tiistaina sain töistä kenkää ja mietin, että no ei auta itku näilläkään markkinoilla, lähden sitten loppuviikosta litoo. Mutta, koska universumilla on tapana hoitaa mun asiat kondikseen tapasin viime viikolla Tiian, joka odottaa sponsoriviisumin hyväksyntää Carnarvonissa ja on ilmiömäisen huikea tyyppi ylipäätään, soitin hälle, pakkasin rinkan ja heitin sen jeeppinsä takapenkille ja alta aikayksikön mulla oli uusi koti, sekä uusi työpaikka. En sitten lähtenytkään.
Tiian kanssa ollaan käyty päiväretkillä tässä "lähimaastossa", eli esimerkiksi Coral Bayllä, jonne nyt kuitenkin yhteen suuntaan on vajaa 300 kilometriä, mutta koska ollaan täällä jättiläismantereella, niin sehän on tuossa aivan naapurissa.
En ole kuitenkaan jäämässä tänne iäksi, vaan suuntaan Perthiin ensi kuussa, sain nimittäin kuulla, että kaveri lennähtää niille nurkille 9.2 ja on aikeissa matkustaa sieltä jollakin keinolla Melbourneen, sehän sattui siis kerrassaan mainioon saumaan. 
Jännää miten asioilla on ihan oikeasti tapana järjestyä, juuri tuossa taannoin kirjoitin kaverille tsemppiviestin, jossa sanoin, ettei ole mahdollista sataa kahta päivää putkeen, kun yö on kuitenkin aina välissä.
Tiia rulaa ja elämä on hassua, ei mulla muuta.